Tarina. Meillä kaikilla on tarina. Elämäntarina ja erilaisia tarinoita elämämme varrelta. Blogissani suuntaan ajatukseni kehoni tarinaan.

Aloitin säännöllisen liikunnan harrastamisen, jopa jossain määrin urheilun, 8-vuotiaana. Olen varmasti liikkunut paljon jo ennen kuin menin 8-vuotiaana Oulun Pyrinnön yleisurheilukouluun. 11-vuotiaana aloitin koripalloharrastuksen Oulun NMKY:ssä ja koripalloa pelasin aina yliopistoon saakka. Yliopistossa kehoni innostui kuntosaliharjoittelusta ja spinningistä. Kuortaneen Urheiluopisto työpaikkana avasi keholleni valtavasti uusia lajikokeiluja.

Minua voi helposti luonnehtia liikunnalliseksi ihmiseksi, jonka keholle vaikeampaa ovat liikkumattomuus ja rauhoittuminen kuin itsensä fyysinen rasittaminen ja liikkellä oleminen. Aina ja kaikilla ei ole näin. Voi olla, että sinä joudut patistamaan itsesi liikkeelle, vierastat hengästymistä  ja inhoat hikoilua. Moni on kertonut, kuinka koululiikunta on jättänyt traumoja, on aina valittu viimeisenä joukkueeseen ja liikunnanopettaja on saattanut arvostella kömpelöksi ja hitaaksi. Onneksi näitä tarinoita kuulee enää harvoin nuorempien ihmisten kertomana.

Kehossamme näkyy meidän tarinamme vaiheet. Sinun elintapasi- ja tottumuksesi, geenisi, mahdolliset sairautesi, työsi ja harrastuksesi, kaikki jättävät jälkensä kehoosi ja keho ei ole pysyvä vaan alati muuttuva. Ihmisen ruumiinkuva ja kehollisuus olivat liian pitkään vaiettuja puheenaiheita kirkossamme, mutta suureksi helpotukseni olen huomannut, että näistäkin voi ja saa pappina puhua ihmisten kanssa.Sekä seurakunnan työntekijöiden että seurakuntalaisten kanssa.

Olen pappina toki sielunhoidon ammattilainen ja teen työtä ihmisen sydämen kanssa, mutta kokonaisena ihminen on minua vastapäätä, ei pelkkänä henkenä ja sieluna. Olisihan hän aivan eri näköinenkin silloin. Luut, nahkat, lihakset, rasvat, iho sekä ihmiskehon arvet ja kuormat ovat yhtälailla edessäni. Koko toisen, ainutkertaisen ihmisen elämäntarina on minua vastapäätä ja koko se tarina ansaitsee tulla kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi. Jollekin ihmiselle saatan olla ainoa ihminen, jolle tarinansa voi ja uskaltaa kertoa pelkäämättä tuomituksi tai hylätyksi tulemista.

”Häpeän ollessa voimakasta se estää meitä elämästä.”

Moni meistä kantaa mukanaan häpeää. Häpeäntunnetta ja sen vaikutusta elämän laatuun on viime vuosina tutkittu paljon. Häpeän ollessa voimakasta se estää meitä elämästä. Olemme ikään kuin sen vankeina ja se rajoittaa valintojamme, haluamme kokeilla uusia asioita, heittäytymistämme ja unelmiemme toteuttamista. Epäonnistumisen pelko ja riittämättömyyden ja kelvottomuuden tunteet ovat hallitsevia mielentilojamme ja ihminen käpertyy itsesääliin ja pahimmillaan katkeroituu. Tässä mielentilassa itsestään huolehtiminen ja oman elämän arvostaminen tuntuvat haastavilta, jopa kaukaisilta asioilta. Laiminlyömme jatkuvasti kehomme ja mielemme hyvinvointia, jos minä- ja ruumiinkuvamme muodostuu häpeästä, itsesäälistä ja katkeruudesta.

Kuten huomaat, kehosi tarina voi olla hyvin moniuloitteinen. Liikkumattomuuden ja liikuntavastaisuuden syitä voi elää hyvin syvällä ihmisen sisimmässä ja niistä puhutaan liian vähän. Ei ne sadat ja tuhannet pikadieetit, television  näyttämät ohjelmaformaatit, ihmepillerit tai ostoskanavan mitä oudoimman näkoiset urheilu- ja treenivälineet ole parhaimmassakaan tapauksessa kuin hetken apu ja rahanmeno, jos minä- ja ruumiinkuvasi on vuosia tai vuosikymmeniä ollut omaa itseäsi väheksyvä ja halveksiva.

Voi kunpa jokainen saisi löytää liikunnan iloa ja oppisi hyväksymään itsensä. Kunpa jokainen oppisi olemaan itselleen armollinen, vaalisi ainutkertaista elämäntarinaansa ja huomaisi ennemmin omat vahvuutensa kuin keskittyisi heikkouksiinsa. Kunpa jokainen ruokkisi mieltänsä elämänilolla ja kiitollisuudella eikä myrkyttäisi itseään katkeruudella tai välinpitämättömyydellä.

Ristin käteni tänään erityisesti niiden ihmisten puolesta, jotka kamppailevat edellä mainittujen asioiden kanssa. Tiedän, että teitä on kirkonkin työntekijäjoukossa paljon ja toivon, että saatte tukea, apua ja voimia. Liikunta on lääke, jolla voi hoitaa monia sairauksia, mutta ennen kaikkea sen avulla voi tuo kirjoittamani toivelista täyttyä ja sinun elämääsi aueta aivan uusi tarina.

Syksyisin tsemppiterveisin,

liikuntapappi

Maanantaina 11.7 juhlittiin Heinähulinoita ja Leppäkerttu ilman pilkkuja -kirjan julkistamista kesäisessä Porissa. Aurinkoinen sää helli meitä vaikka säätiedotteissa lupailtiinkin sadetta. Kanssamme juhlimassa oli lähes 400 muutakin, vauvasta vaariin ja mummuun.

Tapahtumaa toteuttamassa olivat Invalidiliitto ja sen Asennetta ja elämänhallintaa -hanke, Porin seudun invalidiyhdistys, Porin seurakuntayhtymä, Kirkkohallitus ja Saavu sekä Liikkuva seurakunta -hanke. Esteettömällä liikuntaradalla päästiin muun muassa kokeilemaan puhallustikkaa, lennättämään Angry birdsejä ja turbokeihästä, mittaamaan tarkkuuta pallonheitossa sekä testaamaan pyörätuolirallia.

Leppäkerttu ilman pilkkuja -kirjan kirjoittaja Niina Bell piti kirjaan liittyvän laululeikkikonsertin, jonka tahtiin lapset ja aikuiset lähtivät mukaan. Kirja jaettiin tapahtuman osallistujille ja sen avulla lapset pääsevät tutustumaan erilaisuuteen ja vammaisuuteen. Kirjan viesti onkin, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas, ulkonäköön, vammaan tai muuhun ominaisuuteen katsomatta.

Kirjan idea lähti omasta sairastumisestani. Päädyin pyörätuoliin ja mietin, miten kerron tästä omille lapsilleni. Kirjan tarkoituksena on puhua lapsille vammaisuudesta ja erilaisuudesta ymmärrettävällä tavalla, Bell valottaa.

Lapset uskaltavat yleensä kysyä ja puhua, mutta vanhempien voi olla vaikeaa vastata kysymyksiin vammaisuudesta. Tavoitteena onkin avoin keskustelu. Voisi ajatella, että kirja on yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin suunnattu, Bell toteaa.

Kirjassa on tarinan lisäksi mukana tuttuja lastenlauluja, jotka löytyvät kirjan mukana toimitettavalta CD:ltä. Kirja ja CD toimitetaan kaikkiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin lapsityöntekijöille. Sitä voi myös tilata Invalidiliitosta 10 euron toimitusmaksua vastaan.

Lisätietoja:

Kirjailija ja muusikko Niina Bell, p. 044 0101 162

Projektipäällikkö Kalle Jokinen, p. 044 7651 381, kalle.jokinen@invalidiliitto.fi

• Heinähulinat on toteutettu Helahulinat -tapahtuman tavoin. Katso tästä, kuinka voit itse järjestää Helahulinat.

Opiskelin muutama vuosi sitten urheiluhierojaksi. Kouluvuonna kertyi satoja hierontatunteja ja kädet ja mieli oppi paljon uutta itsestä ja toisesta ihmisestä. Hieroja toden totta näkee työssään koko ihmiselämän kirjon ja sen lisäksi, että hän näkee, hän myös koskettaa. Koskettaa, hoitaa, auttaa, ohjaa ja parantaa.

Hierojalla on paljon rooleja: hänellä on koskettajan, hoitajan, auttajan, ohjaajan ja parantajan rooli ja joskus vielä paljon enemmän.

Opiskelut ja valmistuminen urheiluhierojan ammattiin puhuttelivat minua paljon. Ne toivat uudenlaisen näkökulman pappeuteeni, ihmisyyteeni ja koko olemukseeni. Opin lukemaan ihmisen kehonkieltä, opin tunnistamaan hartioilla murehtijat, opin tuntemaan käsilläni ihmisen jännitystilat ja stressin ja etenkin opin olemaan läsnä hetkessä – olemaan juuri siinä, juuri sen ihmisen kanssa, jota käteni koskettivat ja joka oli antanut oman itsensä minun huollettavaksi. Hierojalla on paljon vastuuta, hänen pitää tietää, mitä hän tekee ja hänen ajatukset pitää olla asiakkaassa.

Jo opiskeluiden aikana huomasin suuntaavani suurimman tiedonjanoni niska-hartiaseudun hierontaan. Luin paljon oheiskirjallisuutta ja halusin tulla hyväksi niskahartiaseudun hierojaksi. Tälle taidolle on myös eniten kysyntää, sillä suurin osa koulummekin asiakkaista hierotutti juuri tätä osaa kehostaan.

Urheiluhierojakoulun jälkeen opiskelin vielä intialaista päähierontaa ja vyöhyketerapiaa saadakseni lisää tietoa ja taitoa. Yritykseni kantaa nimeä Kuortaneen Kehon- ja Sielunhuolto ja tällä nimelläkin olen halunnut viestittää, että minulle jokaisen asiakkaan hieronta on kokemus kokonaisvaltaisesta huoltamisesta ja sielun haavat ja murheet näkyvät usein kehon oireiluna.

Ihmisen sisin on aina kiinni ihmisen pinnassa. Aniharva taitaa pystyä erottamaan niitä toisistaan. 

Papin työhöni syntyi hierojaopintojeni myötä uusi tuote. Urheiluopiston pappina olen oppinut tuotteistamaan osaamiseni, joten en vierasta tuote-sanaa. Syntyi ”Huolettomat hartiat” tuokio. Syntyi ajatuksia hartioiden kuormittamisesta työtaakoilla, pään ja niskan asennoista kuuntelu- ja sielunhoitotyössä, yläselän ja kaularangan kivuista huonon työergonomian takia ja väsymyksen ja uupumisen merkeistä ihmisen työryhdissä. Näitä ajatuksia olen pyrkinyt jakamaan eteenpäin ja ryhtynyt kouluttamaan kirkon työntekijöitä. Liikkuva seurakunta-toimintamalli on mahdollistanut tämän kouluttajan roolin.

Huolettomien hartioiden hoito-ohjeita vaikkapa työhuoneen seinälle laitettavaksi

• Paina hartioita päivittäin tietoisesti alaspäin. Ne nousevat huomaamattamme korvia kohti etenkin kiireisenä ja työntäyteisenä päivänä.
• Tee pään taaksetaivutusta päivittäin. Kaikki tapahtuu edessämme ja pään asento on sen takia etukumarassa. Pahimmillaan virheasento kerää kaulanrangan 7.nivelen ympärille nestettä.
• Juo vettä riittävästi. Päänsärky johtuu todella usein nestehukasta.
• Tee pään liikkuvuusharjoituksia. Katso sivuille, alas ja ylös päivittäin. Saatat nähdä jopa uusia asioitakin
• Ravistele hartiat työpäiväsi jälkeen. Olet kerännyt päivän asioita niihin ja hartiat eivät ole työasioiden ja murheiden säilytyspaikka. Ravistele sen takia, etteivät asiat ja murheet pääse laskeutumaan ruuan ja juoman säilytyspaikkaan, vatsaasi.
• Opettele puhumaan asioistasi ja pyytämään apua tarvittaessa. Päällämme ja sielullamme on rajat, kuinka paljon ne jaksavat kantaa. Jokainen tarvitsee joskus kantoapua.

Kiitos Tampereen Urheiluhierojakoulun loistaville opettajille yhdestä elämäni parhaista vuosista ja kiitos Taivaan Isälle, jonka polut ja johdatus todella ovat ihmeellisiä.

Sinulle lukija toivon huolettomia hartioita ja kiireettömiä jalkoja tai ainakin huolettomampia ja kiireettömämpiä!

Kuullaan syyskuussa, kun 8 urheiluriparia on pidetty ja kesäloma nautittu.

Lämmöllä, Epsu

Koska olet viimeksi pysähtynyt voimavarojesi lähteelle? Onhan sinulla olemassa sellainen asia, henkilö tai paikka, josta saat voimia ja joka antaa sinulle enemmän kuin ottaa sinulta?  Hienoa, jos sinulta löytyy nuo kaikki kolme ja voi olla, että sinulle riittää yksikin. Pääasia, että teet sille tai hänelle tilaa kalenterissasi ja ennen kaikkea sydämessäsi. Tunnista riittävän ajoissa, koska sinulla on tarvetta olla lähteessä, voimaantua, täydentyä ja uusiutua. Inhoan usein kuultua sanontaa ”ladata akkuja”, koska ihmisessä ei ole akkua, mutta kai sillä tarkoitetaan juuri noita edellä mainittuja asioita.

Minä olen kohta ollut kymmenen vuotta pappina. Olen näiden työvuosieni aikana muuttunut paljon ja todennäköisesti kasvanut myös aikuiseksi. En muista, että yliopistossa olisi kertaakaan käyty keskustelua papin työssä jaksamisesta tai voimavaroista. En liioin muista, juteltiinko näistä asioista piispan kanssa juuri ennen pappisvihkimystä. Ensimmäisiä tarinoita pappien uupumuksesta, suurista työmääristä, pitämättömistä vapaista ja lomista alkoi tulla esiin vastavihittyjen pappien säännöllisissä kokoontumisissa, joita Lapuan hiippakunta järjesti muistaakseni ainakin kolme kertaa.

Koin sympatiaa kollegoja kohtaan ja ajattelin olevani onnekas toimiessani pappina urheiluopistolla, jossa saattaa kesken työpäivän käydä kuntosalilla sekä tavata paljon ihmisiä, joille terveet elämäntavat ja itsestään huolehtiminen ovat ensimmäisillä sijoilla arvojärjestyksessä ja joidenka sunnuntai-aamut ovat melkein aina vapaita pitkille yöunille ja vapaa-ajalle rakkaiden kanssa. Itsestäni tuskin oli silloin ja nyttemmin vielä vähemmän seurakuntapastoriksi.

Mutta uupumus iski minuunkin jossain vaiheessa. Se iski vähitellen perustaessani kirkkoon uutta virkaa, uutta papin työpolkua. Annoin itsestäni paljon, varmaan jossain vaiheessa kaiken. En tehnyt voimavaroilleni enää tilaa kalenterissani enkä sydämessäni vaan elin liikuntapapin kutsumustani niin täysillä, että olin aina käytettävissä, aina valmiina ja aina reippaana ja iloisena kirkon palvelijana toista ihmistä varten.

Näin ei kovin kauaa jaksa, vaikka työ olisi kuinka mielekästä ja vaikka sitä tekisi kuinka kutsumuksella. Minä en ainakaan enää jaksaisi. Olin vuoden poissa töistä ja tein jotain ihan muuta kuin olin pappi. Se vuosi teki minulle hyvää ja opin ymmärtämään, että pappeus on tärkeää, mutta ei tärkeintä ja, että työni on mahtavaa, mutta ei elämäni mahtavin juttu.

Kutsumus työhön on ensisijaisen arvokasta, mutta sen piikkiin ei voi laittaa liian pitkiä työpäiviä tai liian lyhyitä lomajaksoja.

Opin siis paljon ja uskon, että olen nyt parempi työssäni ja ennen kaikkea olen parempi vaimo, sisko, tytär, ystävä ja kahden pienen koiran omistaja. Olen asettanut voimavarani työni edelle ja pyrin kehittämään työtäni siihen suuntaan, että saan siitä myös voimia ja puhtia arkeeni.

Jokaisen työpolku ja tarina on erilainen. Yhteistäkin meillä on, luulisin näin, mutta jokaisen sielunmaisema on ainutkertainen. Sieluamme hoitavat ja huoltavat eri asiat, henkilöt ja paikat, emmekä välttämättä juttele näistä työpaikoillamme.

Ehkä meidän pitäisi. Pitäisi olla avoimempia, pitäisi kertoa toisillemme, jos olemme väsyneitä tai ajautuneet umpikujaan elämässämme. Jos olemme unohtaneet voimavaramme. Tai jos annamme liikaa itsestämme. Mikähän meitä estää? Mitä me pelkäämme? Taivaallinen työnantajammekin, kirkkomme ja työmme perusta, neuvoo ja rohkaisee meitä tähän:

”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.”

Pidetään hyvää huolta itsestämme ja toisistamme. Kysellään toisille tärkeistä asioista, henkilöistä ja paikoista ja muistutetaan itseämme ja toisiamme näiden merkityksestä jaksamisellemme. Niin kauan kuin ihminen ei ole korvattavissa koneella tai robotilla, niin käyttäydytään kuin ihmiset – välitetään, kannustetaan, huolehditaan, käytetään järkeämme ja kuunnellaan sydäntämme. Näin teemme kunniaa elämälle, jonka olemme saaneet lahjaksi Jumalalta ja joka on meillä vain lainassa.

Tsemppiterveisin,

liikuntapappi Epsu

Valitsin ravinnon tämän maaliskuisen blogini aiheeksi, miksi? Kirkkovuoden tekstit puhuvat meille tällä viikolla Elämän Leivästä ja elämme kristikansana paastonaikaa. Näiden lisäksi moni meistä on ehkä aloittanut uuden terveellisemmän elämän tammikuussa ja laittanut tavoitteekseen kesäksi kuntoon. Osa näistä tavoitteen asettajista ja uuden elämän aloittajista on myös kerennyt epäonnistumaan, ehkä luovuttamaankin ja palannut vanhoihin tapoihinsa.

Ruoka ja jaksaminen

Ruoka on elinehtomme ja jokapäiväinen tarpeemme. Yhdelle suuri nautinto, toiselle vain pakollinen rutiini. Yksi meistä juo vain kahvia koko päivän ja syö silloin, kun muistaa. Toinen meistä syö kaksi lämmintä ateriaa päivässä eikä tingi säännöllisistä ruoka-ajoistaan. Maailmaan mahtuu nälkäisiä ja yltäkylläisiä, tasan ei ole eväitä jaettu. Kovin montaa päivää ilman ruokaa ei jaksa kukaan.

Meitä suomalaisia, ainakin työssä olevia, vaivaa nykyään myös tauti nimeltä kiire, jonka oireisiin liittyvät liian pitkät ruokailuvälit ja pikaruokaan tai eineksiin turvautuminen. Syöminen ja jaksaminen  kulkevat käsi kädessä, kaikkihan sen tietävät, mutta turhan usein tämä kiiretaudissamme unohtuu.

Eväät työpäivään

No mikä sitten on hyvää ruokaa? Ohjeita on netti ja lehdet pullollaan, joka toinen tuntuu olevan ruoka-asiantuntija ja kokkailu- ja ruokailuohjelmat täyttävät televisiokanavien tarjonnan. Ruuasta puhutaan paljon, niin sen haitoista kuin hyödyistä, niin lihavuudesta kuin laihuudesta, niin sokerista ja rasvoista kuin suolasta, niin ruuan laadusta kuin määrästä. Tieto ei meiltä lopu, mutta taito tehdä tunnistettavaa, perinteistä kotiruokaa ja taito syödä sen verran kuin omaan kulutukseen nähden on riittävää, on välillä hukassa.

Hyvää ruokaa on monipuolinen, hyviä, kotimaisia raaka-aineita sisältävä ruoka, joka on mahdollisimman usein itse valmistettu. 

Hyvä ruoka parempi mieli ja kohtuus kaikessa. Näillä kahdella ajatuksella pötkii hyvin pitkälle omissa ruokailutottumuksissa. Itse olen kymmenen pappisvuoden aikana, ja niitä ennenkin pyrkinyt seuraaviin asioihin, joita kannattaa kokeilla:

• Syö aamulla kuin keisari. Kunnollinen aamupala laittaa elimistösi käyntiin yöpaaston jälkeen.

• Syö lounaalla kuin kuningas. Energiankulutus on päivällä suurimmillaan ja aivosi vievät ravinnosta 20 prosenttia. Syö siis ensimmäinen ja kunnollinen lämmin ateria jo lounaalla.

• Syö kunnollinen välipala ennen töistä lähtöä, ettei ruokailuväli tule liian pitkäksi ja verensokerisi ehdi putoamaan juuri ennen kaupan karkkihyllyä.

• Syö myös päivällisellä kuin kuningas. Toinen ja kunnollinen lämmin ateria takaa riittävän energian loppupäiväksi.

• Syö illalla vähän. Yöllä aivosi nukkuvat ja elintoimintosi hidastuvat. Iltasyömiset varastoituvat helpoiten vyötärölle.

• Juo päivän aikana vettä,  mielellään 1-3 litraa.

Hyvä Jumala,

Kiitos ruuasta. Opeta meitä kohtuullisuuteen ja opeta myös jakamaan omasta yltäkylläisyydestämme nälkää näkeville siskoillemme ja veljillemme lähellä ja kaukana.

Rohkaise meitä vaalimaan Sinun luomistyösi Ihmettä, ja elämään niin, että pitäisimme itsestämme ja toisistamme parempaa huolta.

Aamen.

Siunausta ja Iloa kevätpäiviin! Huhtikuussa kuullaan jälleen.

Tsemppiterveisin liikuntapappi