Koska olet viimeksi pysähtynyt voimavarojesi lähteelle? Onhan sinulla olemassa sellainen asia, henkilö tai paikka, josta saat voimia ja joka antaa sinulle enemmän kuin ottaa sinulta? Hienoa, jos sinulta löytyy nuo kaikki kolme ja voi olla, että sinulle riittää yksikin. Pääasia, että teet sille tai hänelle tilaa kalenterissasi ja ennen kaikkea sydämessäsi. Tunnista riittävän ajoissa, koska sinulla on tarvetta olla lähteessä, voimaantua, täydentyä ja uusiutua. Inhoan usein kuultua sanontaa ”ladata akkuja”, koska ihmisessä ei ole akkua, mutta kai sillä tarkoitetaan juuri noita edellä mainittuja asioita.
Minä olen kohta ollut kymmenen vuotta pappina. Olen näiden työvuosieni aikana muuttunut paljon ja todennäköisesti kasvanut myös aikuiseksi. En muista, että yliopistossa olisi kertaakaan käyty keskustelua papin työssä jaksamisesta tai voimavaroista. En liioin muista, juteltiinko näistä asioista piispan kanssa juuri ennen pappisvihkimystä. Ensimmäisiä tarinoita pappien uupumuksesta, suurista työmääristä, pitämättömistä vapaista ja lomista alkoi tulla esiin vastavihittyjen pappien säännöllisissä kokoontumisissa, joita Lapuan hiippakunta järjesti muistaakseni ainakin kolme kertaa.
Koin sympatiaa kollegoja kohtaan ja ajattelin olevani onnekas toimiessani pappina urheiluopistolla, jossa saattaa kesken työpäivän käydä kuntosalilla sekä tavata paljon ihmisiä, joille terveet elämäntavat ja itsestään huolehtiminen ovat ensimmäisillä sijoilla arvojärjestyksessä ja joidenka sunnuntai-aamut ovat melkein aina vapaita pitkille yöunille ja vapaa-ajalle rakkaiden kanssa. Itsestäni tuskin oli silloin ja nyttemmin vielä vähemmän seurakuntapastoriksi.
Mutta uupumus iski minuunkin jossain vaiheessa. Se iski vähitellen perustaessani kirkkoon uutta virkaa, uutta papin työpolkua. Annoin itsestäni paljon, varmaan jossain vaiheessa kaiken. En tehnyt voimavaroilleni enää tilaa kalenterissani enkä sydämessäni vaan elin liikuntapapin kutsumustani niin täysillä, että olin aina käytettävissä, aina valmiina ja aina reippaana ja iloisena kirkon palvelijana toista ihmistä varten.
Näin ei kovin kauaa jaksa, vaikka työ olisi kuinka mielekästä ja vaikka sitä tekisi kuinka kutsumuksella. Minä en ainakaan enää jaksaisi. Olin vuoden poissa töistä ja tein jotain ihan muuta kuin olin pappi. Se vuosi teki minulle hyvää ja opin ymmärtämään, että pappeus on tärkeää, mutta ei tärkeintä ja, että työni on mahtavaa, mutta ei elämäni mahtavin juttu.
Kutsumus työhön on ensisijaisen arvokasta, mutta sen piikkiin ei voi laittaa liian pitkiä työpäiviä tai liian lyhyitä lomajaksoja.
Opin siis paljon ja uskon, että olen nyt parempi työssäni ja ennen kaikkea olen parempi vaimo, sisko, tytär, ystävä ja kahden pienen koiran omistaja. Olen asettanut voimavarani työni edelle ja pyrin kehittämään työtäni siihen suuntaan, että saan siitä myös voimia ja puhtia arkeeni.
Jokaisen työpolku ja tarina on erilainen. Yhteistäkin meillä on, luulisin näin, mutta jokaisen sielunmaisema on ainutkertainen. Sieluamme hoitavat ja huoltavat eri asiat, henkilöt ja paikat, emmekä välttämättä juttele näistä työpaikoillamme.
Ehkä meidän pitäisi. Pitäisi olla avoimempia, pitäisi kertoa toisillemme, jos olemme väsyneitä tai ajautuneet umpikujaan elämässämme. Jos olemme unohtaneet voimavaramme. Tai jos annamme liikaa itsestämme. Mikähän meitä estää? Mitä me pelkäämme? Taivaallinen työnantajammekin, kirkkomme ja työmme perusta, neuvoo ja rohkaisee meitä tähän:
”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.”
Pidetään hyvää huolta itsestämme ja toisistamme. Kysellään toisille tärkeistä asioista, henkilöistä ja paikoista ja muistutetaan itseämme ja toisiamme näiden merkityksestä jaksamisellemme. Niin kauan kuin ihminen ei ole korvattavissa koneella tai robotilla, niin käyttäydytään kuin ihmiset – välitetään, kannustetaan, huolehditaan, käytetään järkeämme ja kuunnellaan sydäntämme. Näin teemme kunniaa elämälle, jonka olemme saaneet lahjaksi Jumalalta ja joka on meillä vain lainassa.
Tsemppiterveisin,
liikuntapappi Epsu
